Tänä viikonloppuna FBni täyttyy riemukkaista Tracon-päivityksistä. Mukana conissa on aivan mahtavia tyyppejä joita en ole nähnyt pitkiin aikoihin - ja suurella osalla heistä aivan järjettömän hienot cossit. Pockyt ja Ramunet maistuvat taivaallisilta, varsinkin hyvässä seurassa. Näyttää siltä, ettei mikään voisi mennä pieleen niin kauan kuin rahaa ja aurinkoista säätä riittää.

  Niin, olisin toki itsekin halunnut viettää viikonloppuni kodin ulkopuolella conin hilpeissä tunnelmissa. Sen sijaan käyn läpi neljää eri opusta terveystiedosta ja pohdin, tätäkö tämä nyt sitten on. Tälläkö tulen onnelliseksi elämässä? Tämäkö turvaa koko tulevaisuuteni lukion jälkeen?
  Näiden kolmen kuukauden aikana, jotka olen viettänyt yrittämällä väkisin oppia joka ikisen kansantaudin syytä ja oiretta, en ole kertaakaan kotona kuullut lausetta "Kyllä sinä siihen pystyt. Ei hätää". Sen sijaan olen saanut kuulla vahvoja epäilyjä kyvyistäni, että pitäisi yrittää kovemmin, että aherrukseni on riittämätöntä. Tuntuu erikoiselta, että koulussa kukaan ei ole kertaakaan sanonut vastaavaa - opettajat ovat kai sitten ammattitaidottomia luusereita yrittäessään auttaa meitä minimoimaan stressiämme ja rentoutumaan kirjoitusten alla.

  Suoraan sanottuna olen itsekin alkanut tuntea oloni melko epävarmaksi. Olen jo tavallaan saavuttanut sen pisteen, että koen itseni jollakin tapaa vähä-älyisemmäksi kuin muut. Tai ehkä kyseessä on jonkinlainen keskittymiskyvyn häiriö? Who knows. Jostain syystä olen kumminkin päätynyt siihen tilanteeseen, etten yksinkertaisesti enää pysty lukemaan. Ehkä olisi pitänyt aloittaa jo puoli vuotta sitten?

  Tuskin kyse sentään loppuunpalamisesta on. Unettomuus ja sairastelu ovat todennäköisesti vain sattumaa. Ja itsetuhoisuus.