Iltaa itse kullekin!

Tänä aamuna kokoonnuimme koulun juhlasaliin adventtipäivänavausta varten. Itse kirkkoon kuulumattomana en tietenkään osallistunut Hoosiannan hoilaamiseen (kuten eivät muutamat muutkaan jotka näpersivät kännyköitään takarivissä). Lavan reunalla seisonut asiallinen naisihminen kävi läpi samat vanhat kertomukset Jessestä aasin selässä, ja monia yläkoululaisia haukotutti koko kymmenminuuttisen tilaisuuden ajan. Sivustaseuraajana jäin kuitenkin aprikoimaan erästä seikkaa, josta olen joillekin saattanut mainita aiemminkin.

Joulun lähestyessä alkaa huomata, kuinka paljon ihmiselle merkitsee, että on jotakin mihin uskoa. Jopa minä tunsin tänä aamuna virsiä kuunnellessani oloni merkillisen rauhoittuneeksi. Omassa perheessäni on jo parin vuoden ajan vietetty niinsanotusti vapaaehtoista joulua. Se tarkoittaa sitä, että kenellekään ei ole pakko antaa lahjoja. Ruuista tai järjestelyistä ei ole syytä stressata, tarkoituksena ei ole viettää vanhanaikaista "perhejoulua" jolloin nökötetään sisällä porkkanalaatikkoa nenän edessä ja ollaan vain ja ainoastaan sukulaisten kanssa. Niille, joiden perheenjäsenillä on taipumusta vetää lärvit jokaisena pyhäpäivänä, tämä on erityisen vastenmielinen tapa juhlia.

Varhaiset vaiheeni Jehovan todistajien keskuudessa ovat todennäköisesti vaikuttaneet eniten siihen, miten koen joulunvieton nykyään. Jos joku toivotti hyvää joulua, oli vastaukseksi sanottava vain kiitos ja poistuttava paikalta. Kun muut lapset askartelivat kortteja ja katselivat televisiosta Toljanteria, oli tämän yhden ulkopuolisen kotona kaikki niinkuin aina ennenkin. Oli vaikeaa ja aavistuksen noloakin selittää kavereille tilannetta, jota ei itsekään täysin ymmärtänyt.

Joillekin joulu on puhtaasti uskon ja hengellisyyden asia, aika hiljentyä ja muistaa Herraa. Toiset löytävät tarvitsemansa juhlatunnelman piparitaikinasta, oviin kiinnitetyistä kransseista, kuuman glögin tuoksusta ja kulkusten kilinästä.

Itse kuulun hyvin pitkälti jälkimmäiseen ryhmään.