Viimeisimmästä kirjoituksesta on taas kulunut jonkin verran aikaa. Kyllä, tässä välissä olisi kai ihan ajankohtaista kertoa kesätöistäni ja kirota koulun alkamista. Mulla on kuitenkin ihan toisenlaisia asioita mielessä.

On hyvin todennäköistä, että seuraava avautumiseni tulee ärsyttämään joitakuita puhtaan pessimistisyytensä vuoksi.

  Anyway, uhm... Havahdutteko koskaan siihen hämmentävään tunteeseen, että ympärillänne on aivan käsittämättömän upeita ihmisiä? Tyyppejä, joita olette kohdanneet coneissa, juhlissa, netissä... ja jossain välissä tajuatte että vau, miten ihmeessä tuosta on tullut mun ystävä?
  Eikä siinä vielä kaikki - samat ihmiset, nuo äärimmäisen kauniit, hauskat, taitavat ja mielenkiintoiset otukset saavat sinut kokemaan itsesi samanarvoiseksi. Olet yksi niistä. 

  Mikään ei kuitenkaan pysty sivuuttamaan tunnetta omasta arvottomuudesta. Herranjestas, miten joku suosittu ja kiva voi oikeasti viihtyä tällaisen mitättömän tylsimyksen seurassa? Sitten alat miettimään, miten pieneltä ja surkealta mahdat näyttää jonkun sellaisen vieressä, joka loistaa kirkkaammin kuin kuu ja tähdet yhteensä. Ja toivoisit olevasi edes piirun verran nätimpi, mukavampi, kiinnostavampi, tai edes tietäisit mitä päällesi laittaa.

  Älkääkä nyt käsittäkö väärin, tämä kohdistuu aika moneen teistä. Olen ihan älyttömän kiitollinen, joskin ihmeissäni siitä, että joku oikeasti kehtaa tunnustaa tällaisen raukan ystäväkseen.

Ei mulla muuta.