Olenko koskaan maininnut minkälaisia ihmisiä inhoan?

  Inhoan ihmisiä, jotka saavat ympärillään olevat näyttämään kalpeilta ja värittömiltä. Sellaisia, joiden kommentit ja huomautukset litistävät armottomasti toiset alleen.
  Tällaiset ihmiset ovat tottuneet saamaan haluamansa, heillä on paljon rahaa ja hieno elämä. Tai sitten ei ole, ja he korostavat omaa olemassaoloaan vaientamalla muita ja tuntevat näin olonsa hieman paremmaksi. Kaveripiireissään he pitävät lähinnä sellaisia, jotka katsovat ihailijoikseen tai muuten vaan alapuolellaan oleviksi. Ne jotka eivät alistu, joutuvat ikuisen sorsimisen kohteeksi.
  Lisäksi tämän kaltaisten ihmisten on mahdotonta nähdä omat virheensä. Vika on aina muissa.


  Ärsyynnyn myös ihmisistä, jotka ovat tyytymättömiä esim. ihmissuhteidensa puutteellisuuksiin, omaan kehoonsa tai köyhyyteensä, mutta eivät viitsi tehdä mitään asioiden hyväksi. Jonkun toisen on aina tultava apuun, muussa tapauksessa odotellaan vain ihmettä joka ei koskaan tapahdu.
  Laiskuus ja pienimmänkin kunnianhimon puuttuminen on syy siihen, mikseivät tämänkaltaiset ihmiset pääse tavoitteisiinsa. He eivät uskalla ottaa riskejä tai ponnistuksia, ja elävät tämän vuoksi elämänsä äärimmäisen sisällöttömästi. Psykologiassa puhuttiin kerran ihmisen taipuvaisuudesta tehdä ratkaisuja ennemmin tunteiden kuin järjen äänen perusteella. Samalla tavalla tällaisten ihmisten on helpompi sivuuttaa mielestään kehittävät neuvot ja avunanto ja keskittyä muiden lepertelyyn ja sympatiaan -- ihan vaan siksi, että on helpompaa olla tekemättä yhtään mitään.

Pahoittelen äärimmäisen provosoituneessa mielentilassa tehtyä blogipäivitystä.